lasillinen epäolennaisuuksia

Mitä pohdit? En vieläkään jaksa uskoa erityisyyteen. Erilaisuuteen, kyllä, mutta erityisyys on käsitteenä liian naiivi ollakseen uskottava.  Kyynistä?   No okei, ehkä vähän.  Kaikki unelmoivat siitä todennäköisesti jossain kohtaa elämässä tai vaihtoehtoisesti koko elämän ajan. Olkoon se sitten jonkun antama konsepti tai omien aivoitusten summa, ajatus erityisyydestä kukkii ja jää sen jälkeen asumaan jonnekin takaraivon seutuville. Siellä se muistuttaa olemassaolostaan. Katsos edes tunne siitä, että oma itse on erityinen, ei ole erityistä. Konsepti erityisyydestä vie ihmiseltä mahdollisuuden kehittää omaa itseä. Siihen jää jumiin. Joko kaikki muut ovat erityisiä ja itse täydellinen luuseri, tai sitten itse on niin erityinen, että sokeutuu myrkyllisille malleille ja vaaralliselle perfektionismille. Erityisyyttä halutaan todistaa. “Miksi pitäisi yrittää, kun en tule koskaan olemaan parempi, kuin tuo yksi. Hän on erityinen, ei minusta ole vastusta” tai “jos tämä ei yllä stan

Puoliksi multaan hautautunut rannekello on pysähtynyt numeroihin 4 ja 13. Sen metallista ranneketta ei ole tunnistaa paksun ruostekerroksen alta, mutta ei tarvitse ymmärtää muodista paljoakaan nähdäkseen kellon olleen joskus kuolettavan kallis. Se oli yksi niistä kelloista kultaisissa kulmapuodeissa, joihin astuessa alkaa häpeämään kuluneita Vansseja ja alennuksesta ostettua farkkutakkia. Siellä asioivat pukeutuivat Pradaan ja hengittivät korkeampaa asemaa ympärilleen. Mahtoi olla mukavaa elää kuolevaisena jumalana länsimaisessa kuluttajayhteiskunnassa. Kapitalismia ei kuitenkaan enää ole, eikä oikeastaan mitään muutakaan. Vain kourallinen elämää ja tyhjänä kaikuvat kaupungit, homma sujui aikoinaan aika väkivallattomasti. Tiistai 8. kesäkuuta 2020, kello 12.00. Istuessani kahvilassa Marcon ja Lindan kanssa, ymmärsin, että loppu ja alku olivat yksi ja sama asia. Muistan nauraneeni, kunnes ensimmäinen ääniaalto räjäytti katukiveyksellä istuneen linnun pään veriseksi sohjoksi. Yritin so

Se on pureskellut kynnet ja kuivina levyinä irtoava iho. Nuori vaaleanpunainen kudos hengittää vavisten kylmää syysilmaa, tuuli juoksee pitkinä terinä pitkin raastettuja linjoja. Se on heidän pelkonsa, heidän suurin unelmansa.  He kuiskivat sitä rukouksissaan iltaisin, mutta huutavat tuskansekaista armahdusta sen kaivautuessa syvemmälle pehmeään lihaan. Äitini antoi sen lahjaksi, kantoi sitä huolella puolestani kunnes avasin silmäni maailman valoon. Maailma oli julma, mutta niin oli Hänkin, yksikään sijoiltaan irrotettu nikama ei ollut tarpeeksi. Annoin sen sykkiä sormenpäissä ja maalata näkökenttäni punaiseksi, sillä se, joka pyytää Häneltä palvelusta ei voisi enää olla eläin eikä ihminen. Se poltti keuhkoni seulaksi ja kaiversi nimensä kieleni alle, mutta niellessäni verta olin jo antanut anteeksi. Juostessa ei ehtinyt ajatella kipua, vain lapsen sydäntä, joka lepatti kuin haavoitettu varpunen. Tulen räjähtäessä musta taivas tummuu entisestään, se tappaa tähdet ja sulkee minu

Aamuhämärä viipyilee vielä keittiön nurkissa, kun häiritsen sen lepoa kaivellessani hedelmäkoria. Omenan punainen kuori ja appelsiinin tuoksu nostattaa jonkin hymyn kaltaisen kareilemaan suupieliini, mutta sitä söin eilen ja toista taidan huomenna. Lasken ne vierekkäin takaisin koriin. Omena on melkein appelsiinin kokoinen ja lähes täydellisen muotoinen, sellainen joka tulee ensimmäisenä mieleen, jos joku mainitsee sanan omena.  Mielessäni välähtää kuva hampaista uppoamassa sen vaaleaan lihaan. Kuinka pitkälle leuat voivat venyä, ennen kuin ne loksahtavat sijoiltaan? Painan vedenkeittimen päälle ja leikin, etten huomaa lavuaarin reunalla istuvaa likaista kuppia. Kämmenelleni istuu pehmeäihoinen persikka. Peukaloni silittää sen kuorta kevyin kaarin ja kuvittelen sen eläväksi. Se tietää nimeni ja tuntee ääneni, se kuuntelee jokaisen sanani. Jos odottaisin tarpeeksi pitkään, siitä tulisi hän. Persikka on sileä ja täysin virheetön pientä ylikypsää aluetta lukuun ottamatta. Jokin nykä

Mikro päästää kirkkaan piipahduksen tasan kello 20:28. Ilmaan kutoutuu voin ja popcornin suolainen tuoksu, joka tuntuu tarttuvan heleän keltaiseksi kerrokseksi pienen keittiön kattoon. Lökäpöksyinen poika kipittää puolivarpaisillaan tarkistamaan tilannetta, kuin kutsun saaneena. Mustat hiukset silmillä hän navigoi pienelle lasiselle ovelle ja kun sen nykäisee auki, pyhä kultainen tuoksu leviää hyökyaaltona pojan lävitse. Kulho ja bulgogi-mauste. Virne leviää pojan kasvoille. Olohuoneen sohva on lähes täynnä. Pojan sipsuttaessa takaisin lämpimän popcornin kanssa, sohvan käsinojalla kyykkivä (tällä kertaa) sinihiuksinen tyttö päästää ilmoille äänen, jota voisi kuvailla puhtaaksi onneksi. “Alek! Ravinnon ja rakkauden jumala, me palvomme sinua.” Kääntyy pää ja sitten toinen. Valkea, kaksi ruskeaa + kultainen, juuri siinä järjestyksessä. Huutoa, kiitoksia, ehkä rakkautta. Muutaman sekunnin juostessa ohi Alek huomaa vertaavansa ystäviänsä kissoihin, kaikkea saa jos osaa tarjota oikeaa r

Jazz leijuu samettisena asunnossa sen illan hämärtämissä nurkissa.  Saksofoni, 20 sekuntia. “Rakas, älä avaa ovea” Nainen kääntyy kirjansa äärestä katsomaan puolisoaan, kulmat kysyvästi yhteen painautuneina. Mies katselee korkeasta ikkunasta sateen kastelemalle mustalle kadulle, jäntevät nyrkit puristavat kevyttä verhokangasta, kuin pitääkseen pitkää vartta pystyasennossa. “Mistä sinä puhut?” Vastapäätä istuva nojatuoli, miehen nojatuoli, on tyhjä ja kylmä. Nainen ajattelee ohimennen sen lopullisuutta. 13 sekuntia. Kontrabasso ja kolme hidasta koputusta. Naisen katse nauliutuu oveen, kirja lasketaan siististi sohvapöydälle. Mies on nopeampi, tärisevä käsi tarttuu kylmään kahvaan. Hikipisara valuu ja putoaa, kastelee mokkaisen kengän huolitellun pinnan. 8 sekuntia. Klarinetti. Reaktio tulee myöhässä. Puuovi iskeytyy päin seinää, ensimmäinen isku hajottaa miehen leuan, kahdeksan luusirpaletta, murtunut nenä.  Nestemäinen metalli leviää tahmeaksi kerrokseksi kokolattiamatolle, k