lasillinen epäolennaisuuksia

Se kalvaa, se kaivaa, se kuopii sisimpäni tyhjäksi. Vain tyhjää, ontot suonet ja säröilevä sydän. Silmien takana soi musiikkia, tahti on laskettavissa, helposti tanssittavissa. Aineettomat värit kimpoilevat kylkiluiteni välissä, sitovat sinne solmujaan, kutovat seinävaatteiksi hylättyyn ruumiseen. Onko peilissä enää mitään? Ei enää ketään, vai onko tuo minä? Napautan peiliä. Kumpi on peilikuva? Kylmenevät raajat ja raameihinsa kuihtuva sydän. Jos kurotan, mihin tarttuisin? Taivas roikkuu matalalla, jos kiipeän jalkakäytävän kiviselle reunalle, ylettäisinkö? Sormien kaikki nivelet, ranne, olkapää, tekisin reiän taivaaseen, repisin sen palasiksi. Teurastaisin sen muille syötäväksi, itse tietenkin kieltäytyisin kohteliaasti. Kieltäytyisin jos minulla olisi ääni. Oli vain vanhan radion kahinaa, väritöntä ja rakeilevaa. Huudan, huudan uudestaan. Huudan kunnes jäljellä on vain raadellut äänihuulet ja saumoistaan ratkeava mieli.

Kämmenissäni lepäsi kultaa. Kun aamun ensimmäisillä tunneilla heräsin pimeyteen, yritin avata valot, antaa jonkin pyyhkiä pimeys pois ympäriltäni. Ojennus, naksahdus, mutta pimeys pysyi ja upposin sen kaikkein syvimpään. Tiedätkö kun lähdet sukeltamaan ja unohdat pohjaa lähestyessäsi sen, että pinnallekin täytyy nousta, ja kun käännyt nähdäksesi läikehtivän pinnan, sisimmässäsi ymmärrät että happi ei tulisi riittämään. Hukkuisit. Kuolisit. Virta veisi sinut pois. Ei ollut pintaa mihin pyrkiä, ja tiesin, että pohja oli niin kaukana että en voisi koskettaa sitä vielä kun olen elossa. Silti kävelin siellä. Mustalla niityllä, poltetun taivaan alla. Tuulen tuoksu oli unohdettu ja maa vettyi raskaiden jalkojeni alla. Ensin nilkat, sitten polvet. Kuolleiden tähtien kuiskaama tuutulaulu sinkoili sisälläni ja kutsui minua luokseen. Kun olimme lapsia, koristelimme pääsiäisenä virpoja. Pöydällä lepäsi valikoima värikkäitä silkkipapereita. Sinistä, keltaista, heleää vihreää. Sakset oliv