lasillinen epäolennaisuuksia

Sade huuhtelee katua, väri on harmaa                                                      Musta sateenvarjo, keinonahka kengät. Mies kävelee. Iltapäivä, pikku-Anni on haettu päivähoidosta.                                                      Autoja ajaa ohi, autot ovat harmaita. “Isi, miksi sataa?”                                                                                                            “Olisi pitänyt ottaa auto” Pikku-Anni istuu etupenkillä ensimmäistä kertaa. Pikku-Anni on iso tyttö.                                                      Suojatie on valkea. Hän on iso poika. “Isi, kuka soittaa?”                                                      Sateenvarjo suojaa päätä. Lasi menee rikki.                                                      Mikään ei suojaa päätä. Auto pysähtyy, väri on punainen                                                      Punainen. Harmaa on punainen. Sirpaleet ovat punaisia.                                    

Askeleet ovat tiheitä, katse on tiukasti maassa. Märkään asfalttiin heijastuvat kutsuvat valot loistavat kaikissa kirkkaissa väreissä, kun myöhäisillan suurimmat nähtävyydet sykkivät päihdetäytteistä elämäänsä. Strippiluolat, yökerhot ja baarit, ilmassa tuoksuu alkoholi ja epätoivo, ulos kaikuu huuto ja musiikki. Nainen keskittyy jossain lähistöllä haukkuvaan koiraan. Katse nousee vain muutamaksi sekunniksi, mutta rakennuksen nurkalla norkoileva prostitoitu heilauttaa sekaiset hiukset silmiltään ja poraa katseensa ohikulkevaan, perään heitetyt venäjänkieliset sanat jäävät kaikumaan yöhön. Katse lasketaan takaisin maahan, hampaat purraan yhteen tottumusten mukaisesti. Viereisen yökerhon ovesta purkautuu kompastellen mies, sisältä kantautuva musiikki kuuluu muutaman sekunnin kirkkaammin ja herättää pahoinvoivan naisen transsistaan. Miehen ääni on tuttu. Se on yksi niistä pimeyden monista äänistä, jotka kerran huokailivat naisen korvaan tämän kehoa ylistäviä sanoja. Hengitys naisen niskal

Keinuvat kirkonkellot säestävät kumisten yksinäisiä askelia kivisellä kappelin lattialla. Kädessä punainen ruusu, kämmenessä kolme pientä reikää niissä kohdissa, joista sen piikit pyrkivät maistamaan miehen lihaa. Ote on tiukka, askeleessa loistaa päättäväisyys, mutta silmät ovat ilmeettömät, kun hän astuu ovesta ulos viimeisenä hautajaissaattueen perässä. Maailman harmaus juoksee sateen sävyttämänä viemäriin, mutta mikään ei kykenisi enää maailmaa puhdistamaan, harmautta riittäisi vielä monelle rankkasateelle pestäväksi.  Miehen sydämen tilalla hiljaa kaikuva tyhjyys värittää hajanaisia ajatuksia, mustan huopaviitan helmat varjostavat synkkinä keinuen hänen ketteriä liikkeitään. Vaaleat hiukset jäävät hupun suojaan hänen astuessaan sateeseen, korot uppoavat vettyneeseen nurmikkoon. Tuntematon suku, tuntemattomia kyyneleitä. Arkussa kasvot, joita hän ei tulisi koskaan näkemään. Pieniä elollisia. On mahdotonta sanoa itkevätkö he maahan laskeuttavaa nuorta naista vai omaa lähenevä