Kuningattaren ylpeydellä
Se kaikki on viimein ohi. Yllemme laskeutunut hiljaisuus on kuitenkin raskas, ilma tuoksuu metallilta ja epätoivolta. Käsivarteni haluaisivat vain luovuttaa, mutta sydämeni vaatii niitä jatkamaan, tätä lastia en saisi pudottaa, tämän särkyneen lastin minä veisin perille asti. Sisälläni vellova raivo on kadonnut. Se kulutti sieluani kuin myrskyävän meren laineet kuluttavat ylvästä kalliota. Edes kallio ei kuitenkaan ole ikuista. Ajan myötä se murenee pois, ajan myötä se saisi luhistua ja meri saisi kuivua. Nyt sen sijalla on tyhjyys, tyhjyys niin pimeä, missä huutoni eivät kaiu kenellekään kuultaviksi. Olen itkenyt mereni tyhjäksi, kyyneleitä ei enää ole. Jalkani tärisevät uupumuksesta, selkäni pyytää armahdusta. Silti puristan lastiani lähemmäksi, en enää koskaan päästäisi irti. Pehmeä verinen maa viettää allani, mutta en kaadu. Paljastettujen aseitteni kauniiksi hiotut terät uppotuvat kipeästi verestävään ihooni, mutta en armahda itseäni. Sen kipu on onttoa ja annan sen unohtua. Ka