Sairaanhoitaja
Mikro päästää kirkkaan piipahduksen tasan kello 20:28. Ilmaan kutoutuu voin ja popcornin suolainen tuoksu, joka tuntuu tarttuvan heleän keltaiseksi kerrokseksi pienen keittiön kattoon.
Lökäpöksyinen poika kipittää puolivarpaisillaan tarkistamaan tilannetta, kuin kutsun saaneena. Mustat hiukset silmillä hän navigoi pienelle lasiselle ovelle ja kun sen nykäisee auki, pyhä kultainen tuoksu leviää hyökyaaltona pojan lävitse. Kulho ja bulgogi-mauste. Virne leviää pojan kasvoille.
Olohuoneen sohva on lähes täynnä. Pojan sipsuttaessa takaisin lämpimän popcornin kanssa, sohvan käsinojalla kyykkivä (tällä kertaa) sinihiuksinen tyttö päästää ilmoille äänen, jota voisi kuvailla puhtaaksi onneksi.
“Alek! Ravinnon ja rakkauden jumala, me palvomme sinua.”
Kääntyy pää ja sitten toinen. Valkea, kaksi ruskeaa + kultainen, juuri siinä järjestyksessä. Huutoa, kiitoksia, ehkä rakkautta. Muutaman sekunnin juostessa ohi Alek huomaa vertaavansa ystäviänsä kissoihin, kaikkea saa jos osaa tarjota oikeaa ruokaa. Yksi kissa kuitenkin puuttuu.
“Eikö Kaitoa oo näkynyt?”
Pienikokoinen poika, jonka t-paidassa on huonosti printattu kuva paahtoleivästä, upottaa häpeilemättä käsivartensa syvään popcorn kulhoon.
“Ei vielä. Sanoi olevansa tulossa” hän sanoo ja sulloo absurdin määrän popcornia suuhunsa.
Alek kohauttaa hartioitaan, ei ole ennenkuulumatonta. Kaitolla on tapana matkustaa tilanteesta toiseen mitä erikoisimpien aaltojen harjoilla. Mitä sitä enää odottamaan.
Alek lösäyttää itsensä tyhjään sohvannurkkaan, toisessa nuhjuisessa nurkassa makaa kaksi kissaa päällekäin. Päällekkäinen kissa työntää suuhunsa totisen kourallisen keinotekoisen tuoksuisia oransseja karkkeja, alempi kissa varastaa samaisia karkkeja, mutta vain yhden kerrallaan välttääkseen kiinni jäämistä. Jokainen onnistunut varkaus syventää tyytyväisyyttä alemman kasvoilla. Yksi kissa heittää jalkansa juuri istuneen pojan syliin, Alek antaa niiden olla.
Keskustelu on kääntynyt avaruuteen, planeettoja ei pitäisi syrjiä, koko maailma on turha ja sitä rataa. Huoneen ilmapiirissä leijuu ilo ja toissijaisena murskaava väsymys, ulkona loistavat kaupungin valot heijastuvat vaaleiksi kaariksi raidallisiin verhoihin. Jaksaahan kaupunkikin elää, vaikka väsyttäisi. Ulko-oven tuttu ääni käy, ja käytävällä kulkee parillinen pitkiä jalkoja. Puoliksi Alekin päällä makaava, villaan pukeutunut Sinna heilauttaa kättään dramaattisessa kaaressa, “saapuupi hän”.
Alek kiittää kaikkia ruoan jumalia popcornin riittämisestä myös Kaitolle, mutta kun olohuoneen oviaukolla seisookin Kaitolta näyttävä sukkanauhoihin sonnustautunut sairaanhoitaja, Alek ei tiedä mitä jumalia rukoilisi. Myöhästyneen pojan hymykuopat syvenevät, “Moips”.
Lökäpöksyinen poika kipittää puolivarpaisillaan tarkistamaan tilannetta, kuin kutsun saaneena. Mustat hiukset silmillä hän navigoi pienelle lasiselle ovelle ja kun sen nykäisee auki, pyhä kultainen tuoksu leviää hyökyaaltona pojan lävitse. Kulho ja bulgogi-mauste. Virne leviää pojan kasvoille.
Olohuoneen sohva on lähes täynnä. Pojan sipsuttaessa takaisin lämpimän popcornin kanssa, sohvan käsinojalla kyykkivä (tällä kertaa) sinihiuksinen tyttö päästää ilmoille äänen, jota voisi kuvailla puhtaaksi onneksi.
“Alek! Ravinnon ja rakkauden jumala, me palvomme sinua.”
Kääntyy pää ja sitten toinen. Valkea, kaksi ruskeaa + kultainen, juuri siinä järjestyksessä. Huutoa, kiitoksia, ehkä rakkautta. Muutaman sekunnin juostessa ohi Alek huomaa vertaavansa ystäviänsä kissoihin, kaikkea saa jos osaa tarjota oikeaa ruokaa. Yksi kissa kuitenkin puuttuu.
“Eikö Kaitoa oo näkynyt?”
Pienikokoinen poika, jonka t-paidassa on huonosti printattu kuva paahtoleivästä, upottaa häpeilemättä käsivartensa syvään popcorn kulhoon.
“Ei vielä. Sanoi olevansa tulossa” hän sanoo ja sulloo absurdin määrän popcornia suuhunsa.
Alek kohauttaa hartioitaan, ei ole ennenkuulumatonta. Kaitolla on tapana matkustaa tilanteesta toiseen mitä erikoisimpien aaltojen harjoilla. Mitä sitä enää odottamaan.
Alek lösäyttää itsensä tyhjään sohvannurkkaan, toisessa nuhjuisessa nurkassa makaa kaksi kissaa päällekäin. Päällekkäinen kissa työntää suuhunsa totisen kourallisen keinotekoisen tuoksuisia oransseja karkkeja, alempi kissa varastaa samaisia karkkeja, mutta vain yhden kerrallaan välttääkseen kiinni jäämistä. Jokainen onnistunut varkaus syventää tyytyväisyyttä alemman kasvoilla. Yksi kissa heittää jalkansa juuri istuneen pojan syliin, Alek antaa niiden olla.
Keskustelu on kääntynyt avaruuteen, planeettoja ei pitäisi syrjiä, koko maailma on turha ja sitä rataa. Huoneen ilmapiirissä leijuu ilo ja toissijaisena murskaava väsymys, ulkona loistavat kaupungin valot heijastuvat vaaleiksi kaariksi raidallisiin verhoihin. Jaksaahan kaupunkikin elää, vaikka väsyttäisi. Ulko-oven tuttu ääni käy, ja käytävällä kulkee parillinen pitkiä jalkoja. Puoliksi Alekin päällä makaava, villaan pukeutunut Sinna heilauttaa kättään dramaattisessa kaaressa, “saapuupi hän”.
Alek kiittää kaikkia ruoan jumalia popcornin riittämisestä myös Kaitolle, mutta kun olohuoneen oviaukolla seisookin Kaitolta näyttävä sukkanauhoihin sonnustautunut sairaanhoitaja, Alek ei tiedä mitä jumalia rukoilisi. Myöhästyneen pojan hymykuopat syvenevät, “Moips”.
Kommentit
Lähetä kommentti