Oletusarvoisesti arvokas

Mitä pohdit?

En vieläkään jaksa uskoa erityisyyteen. Erilaisuuteen, kyllä, mutta erityisyys on käsitteenä liian naiivi ollakseen uskottava. 

Kyynistä? 

No okei, ehkä vähän. 

Kaikki unelmoivat siitä todennäköisesti jossain kohtaa elämässä tai vaihtoehtoisesti koko elämän ajan. Olkoon se sitten jonkun antama konsepti tai omien aivoitusten summa, ajatus erityisyydestä kukkii ja jää sen jälkeen asumaan jonnekin takaraivon seutuville. Siellä se muistuttaa olemassaolostaan. Katsos edes tunne siitä, että oma itse on erityinen, ei ole erityistä.

Konsepti erityisyydestä vie ihmiseltä mahdollisuuden kehittää omaa itseä. Siihen jää jumiin. Joko kaikki muut ovat erityisiä ja itse täydellinen luuseri, tai sitten itse on niin erityinen, että sokeutuu myrkyllisille malleille ja vaaralliselle perfektionismille. Erityisyyttä halutaan todistaa.

“Miksi pitäisi yrittää, kun en tule koskaan olemaan parempi, kuin tuo yksi. Hän on erityinen, ei minusta ole vastusta” tai “jos tämä ei yllä standardiin x, henkilö ab epäilee erityisyyttäni.”

Kuinka typerää.

En kuulosta tuolta.

No et ehkä sanatarkasti, mutta tuo on usean tiedostamaton ajattelumalli.

Erityisyyttä etsitään, joskus enemmän ja vähemmän pakkomielteisesti. Etsitään sitä omaa kutsumusta tai sitä yhtä piirrettä, mikä erottaisi oman itsen muista. Kuuluisan myytin mukaan jokaisella on jokin asia, jokin elämää suurempi kutsumus, jossa he voivat olla erityisen hyviä ja taidokkaita. Se täytyisi vain löytää ja noin vain elämästä tulisi elämisen arvoista. Olisihan se toki jännittävää, mutta palataanpa kuitenkin yhdessä takaisin maankamaralle. 

Joskus ihmisen piirteet natsaavat, mikä saattaa johtaa motivoitumiseen ja työn tekemiseen, mikä johtaa hyviin tuloksiin. Se olisi erityisyyttä silloin, jos motivaatio ja taito oppia olisi jokin taivaallinen artefakti, joka annetaan harvoille valituille kuolevaisille maan päällä. Kuoro laulaa ja maailman perustukset järisevät. Lienee sanomattakin selvää, että näin ei tapahdu.

Usein kuvitellaan, että erityisyys on jokin erillinen tekijä, jokin konkreettinen ihmisen minässä piilevä salainen kyky. 

Geeni, luonteenpiirre, lahja… 

Juuri tätä tarkoitan! Mikä selitys sattuukaan kutakin miellyttämään, rakkaalla lapsella on monta nimeä. Totuus on, että meillä kaikilla on taipumuksia, mielenkiinnon kohteita ja muita selkäytimeen säilöttyjä unelmia. Meillä kaikilla on vain itsemme summa. Kenellekään ei anneta enempää, loppu on siis meistä itsestämme kiinni. Luonnetta ja temperamenttia voi harjoittaa. Motivaatiota ja työntekoa voi itse oppia hallitsemaan. Tottakai se on vaikeaa, usein se voi tuntua jopa täysin mahdottomalta, mutta niin sitä vain silti tehdään päivittäin ympäri maailmaa.

Miten sitten selittäisit erityisyyttä?

Erityisyys meille tuttuna käsitteenä on oikeastaan eräänlaista omien vahvuuksien hyödyntämistä. Kuvittele, että olet Masterchefissä tai jossain muussa mieleisessäsi ruokaohjelmassa. Niissä on melkein aina mysteerilaatikko, eli tehtävä jossa jokainen saa yllätyksenä täysin erilaiset ainekset, mutta ei reseptiä, joka kertoisi kuinka saada aikaiseksi voittaja-annos. Joku keksii heti mitä tulisi tehdä, joku ei keksi mitään puoleen tuntiin, joku tekee jälkiruokaa ja joku kahdeksan eri dippikastiketta. Jos joku nyt haluaa parantaa annoksensa suolalla, hän ei käytä kallista aikaa sen puutteen itkemiseen, vaan juoksee varastoon ja etsii sitä suolaa.

Eri suunnista huolimatta, jokainen lähtee samalta viivalta puutteineen ja vahvuuksineen.

Kukaan meistä ei nosta laatikkoa ja löydä sen alta kiviä, eikä kukaan meistä myöskään pysty leipomaan kakkua pelkistä mansikoista. 

Niin sen vähän menee meilläkin. 

Wow, tylsää. 

Tiedän. Sitä toivoisi, että taustalla olisi jotain taianomaisempaa.

Elämä kuitenkin helpottuu huomattavasti, kun pystyy sisäistämään kaikkien olevan yhtälailla epätäydellisiä, jatkuvasti virheitä tekeviä, lahopäisiä tampioita ja samalla ymmärtämään sen, että se ei tee kenestäkään huonoa ihmistä.

Näin. Samalla viivalla.

Kutsuitko minua juuri lahopäiseksi tampioksi?

Niin taisin. Tarkoitukseni on kylläkin rohkaista.

Kutsumalla tyhmäksi?

Ohitit pointtini.

Elämä on hankalaa, suorittamisen paineet ovat jatkuvasti läsnä kaikkialla. Erityisyys ei ole synonyymi paremmuudelle, ja kaikki ovat erilaisia. Erilaisuus on hauskaa. Erityisyys luo turhia jännitteitä.

Mutta entä alemmuuskompleksi?

No same, mutta ei se muuta mitään. Itsetunto-ongelmat on sitkeitä, mutta silti voitettavissa jos näkee tarpeeksi vaivaa. Ne muutenkin juurtuvat tähän samaan, minä en ole (täydellinen) erityinen, niin kuin nuo muut. Täydellisyyden etsiminen ja erityisyyden todistaminen katsos kulkevat käsi kädessä yllättävän usein.

Okei no onko sitten väärin tuntea itsensä erityiseksi?

No ei tietenkään. Se usein motivoi eteenpäin, mikä on voitto jo itsessään. Kunhan ymmärtää sen ja perfektionismin eron, ettei ihan riehaannuta. Taisin puhua tästä jo aikasemmin. Ymmärrän kyllä, että ihmiset etsivät luonnostaan suuruutta ja maaleja, joita täyttää ja saada kiinni. Elämä olisi muuten käsittämättömän tylsää, vai mitä? Tulisi vain etsiä, jokin toinen maali, mikä saada kiinni, kuten vaikka se erilaisuus, jonka mainitsin juttutuokiomme aluksi.

Kivointa tässä hommassa on se, että erilaisuuden saavuttamiseen ei tarvitse yhtään mitään. 

Plink plonk, yllätys, maalissa ollaan.

No. Selvä. Mitä nyt sitten? 

Ollos vapaa, ystävä hyvä. 

Ei tarvitse olla erityinen ollakseen arvokas, y’know? 

Sitähän kaikki haluavat olla, eikö niin? Arvokkaita?