Äiti

Puoliksi multaan hautautunut rannekello on pysähtynyt numeroihin 4 ja 13. Sen metallista ranneketta ei ole tunnistaa paksun ruostekerroksen alta, mutta ei tarvitse ymmärtää muodista paljoakaan nähdäkseen kellon olleen joskus kuolettavan kallis. Se oli yksi niistä kelloista kultaisissa kulmapuodeissa, joihin astuessa alkaa häpeämään kuluneita Vansseja ja alennuksesta ostettua farkkutakkia. Siellä asioivat pukeutuivat Pradaan ja hengittivät korkeampaa asemaa ympärilleen. Mahtoi olla mukavaa elää kuolevaisena jumalana länsimaisessa kuluttajayhteiskunnassa. Kapitalismia ei kuitenkaan enää ole, eikä oikeastaan mitään muutakaan. Vain kourallinen elämää ja tyhjänä kaikuvat kaupungit, homma sujui aikoinaan aika väkivallattomasti.

Tiistai 8. kesäkuuta 2020, kello 12.00. Istuessani kahvilassa Marcon ja Lindan kanssa, ymmärsin, että loppu ja alku olivat yksi ja sama asia. Muistan nauraneeni, kunnes ensimmäinen ääniaalto räjäytti katukiveyksellä istuneen linnun pään veriseksi sohjoksi. Yritin soittaa jollekin, mutta en muista kenelle. Äidille kai. Sama aalto tappoi kuulemma myös Hernandezien sairaalatuoreen kuopuksen. En minä sitä varmaksi tiedä, mutta kun näin heidät pakolaisleirissä, perheen äidillä oli punainen syli ja tyhjä katse tummissa silmissään. Perheen muut lapset olivat mukana, joten en tuntenut tarpeelliseksi udella. Pikku-Benjamin oli jäänyt jälkeen.

Potkaisen rannekellon kauemmaksi, sen pysähtyneistä viisareista on minulle yhtä paljon hyötyä, kuin kädenlämpöisestä jääkaapista. Se kilahtaa puun jykevää runkoa vasten ja jää sitten kimaltelemaan lehtien välistä tunkeutuvaan valokeilaan. Aurinko on korkealla ja maailma istuu hiljaa, vain tammien lehdet kahisevat hellästi toisiaan vasten jossain pääni yläpuolella. Tällaisina päivinä äidillä oli tapana puristaa appelsiinimehua ja valittaa kuumuudesta jokaiselle vastaantulevalle, inhosin sitä. Nyt mitä enemmän häntä ajattelen, sitä huonommin saan keuhkoihini happea. Hän on poissa, mutta turvassa. Kaivamani hauta oli tarpeeksi syvä.