Hymy

Aamuhämärä viipyilee vielä keittiön nurkissa, kun häiritsen sen lepoa kaivellessani hedelmäkoria. Omenan punainen kuori ja appelsiinin tuoksu nostattaa jonkin hymyn kaltaisen kareilemaan suupieliini, mutta sitä söin eilen ja toista taidan huomenna. Lasken ne vierekkäin takaisin koriin. Omena on melkein appelsiinin kokoinen ja lähes täydellisen muotoinen, sellainen joka tulee ensimmäisenä mieleen, jos joku mainitsee sanan omena.  Mielessäni välähtää kuva hampaista uppoamassa sen vaaleaan lihaan. Kuinka pitkälle leuat voivat venyä, ennen kuin ne loksahtavat sijoiltaan? Painan vedenkeittimen päälle ja leikin, etten huomaa lavuaarin reunalla istuvaa likaista kuppia.

Kämmenelleni istuu pehmeäihoinen persikka. Peukaloni silittää sen kuorta kevyin kaarin ja kuvittelen sen eläväksi. Se tietää nimeni ja tuntee ääneni, se kuuntelee jokaisen sanani. Jos odottaisin tarpeeksi pitkään, siitä tulisi hän.

Persikka on sileä ja täysin virheetön pientä ylikypsää aluetta lukuun ottamatta. Jokin nykäisee pientä solmua solisluuni alla, sen kipu vie mennessään hymyn huuliltani ja katoaa sitten. En osaa tervehtiä sitä.

Vedenkeitin ilmoittaa olevansa valmis pienellä naksahduksella, se halkoo aamun hiljaista harsoa, mutta sujautan persikan villatakkini taskuun siltä piiloon. Mekaanisin liikkein kehoni ohjautuu ottamaan uuden mukin ja käyttämättömän pussin darjeelingia, niiden yhteinen leikki tiivistyy hyväntuoksuiseksi höyryksi jonnekin lähelle asunnon katonrajaa. Jos se löytäisi tiensä ulos ilahduttamaan myös muita. 

Neste jää hautumaan pölyiselle sivupöydälle siksi aikaa, kun kehoni johdattaa minut konemaisesti lavuaarin ääreen pakoilemasta vastuuta. Teetä täytyisi hauduttaa, laiha tee tekee juojansa vain surulliseksi. Olisi typerää istua odottamassa tyhjänpanttina juoman valmistumista, kun kallisarvoisen ajan voi yhtä hyvin käyttää johonkin hyödylliseen. 

Tumma neste mukissa, pohja ei näy. Pohja ei koskaan näy. Hukkuva näkee pinnan, vain niin hän tietää hukkuvansa. Tartun eiliseen teekuppiin. Sen pohjalle kuivunut ruskea rinkula huuhtoutuu halvan pesuaineen mukana viemäriin ja vie muiston itsestään kauas kadoksiin.

Yritän parhaani mukaan olla läikyttämättä täyttä teekuppia, kun sipsutan kylmän lattian poikki kohti uudenkarheaa keittiönpöytää. Sen viidestä paikasta vain yhdellä on istuttu, muille sieluille varatut paikat ovat aseteltuina ja valmiina, sillä äidin sanoja lainaten, kuka tietää mitä huomenna tapahtuu. Itse varaan paikkani pöydän päädystä, en äärestä, vaan päältä. Siinä istun vain aamuisin nähdäkseni taivaan värjäytyvän tuhansiksi ja tuhansiksi lämpimiksi sävyiksi auringon noustessa. Aina silloin, myös tänään, valkoiset pellavaverhot on vedetty kokonaan syrjään. Siitä minä löydän aina itseni katselemassa alati muuttuvaa taivasta, kuin se olisi maalaus. Maalaus, jonka uskon olleen maalattu lohduksi luojalleen. Vain surusta voisi syntyä niin kauniita värejä, mutta kuinka paljon kipua tarvitaan maalaamaan syksyinen taivas?

Syöttötuoli pöydän päädyssä toimii tikkaana tutulle istumapaikalle. Sen naarmuton pinta kertoo asuntonsa tarinoita ilosta, pelosta ja hiljaisuudesta, jotka tanssivat toistensa haudoilla. Joskus tuntuu, että ymmärrän sen kieltä paremmin kuin omaani. On kuitenkin lohdullista tietää, että näissä puhtaissa huoneissa asuu yhden sijaan kaksi olentoa ilman minkäänlaista tarkoitusta. Sentään olemassa kuiskaus ja sen kaiku, vaikka ei vastausta koskaan.

Olin kovin nuori, kun tunsin sen sisälläni ensimmäisen kerran. Olin täysi, täydellinen. Olin kaunis. Vaalin sitä. Rakastin sitä enemmän, kuin olin koskaan rakastanut itseäni. 

Se oli kaikin puolin parempi, kuin minä ja puhtaampi, kuin minä olen koskaan ollut. 

Se oli kaikki, mitä tämä maailma tarvitsi ja enemmän kuin kukaan koskaan oikeasti ansaitsisi. Kun se liukui ulos minusta ja puki todellisuuteni punaiseen suruviittaan, kipu kirjoi ristipistoin totuuden silmäluomieni taakse. Kukaan ei ansaitse sitä, en myöskään minä.

Taivas on jo vaaleanpunainen, kun maistan teetäni ensimmäisen kerran. Lämpö leviää humahtavana aaltona jokaiseen raajaan kutoen samalla hellän kuorensa sydämeni ympärille. Vain sormien päät jäävät viileäksi, mutta eivät ne ole lämpimiä koskaan olleetkaan. Voisin sanoa, etten tiedä paremmasta, mutta se on vale ja minä itsekäs.

Kaivan tarkoin valitun hedelmän taskustani ja asetan sen syliini, teehetken verran se saa levätä pehmeänä nyyttinä reisilläni. Hymyilen sille ja tiedän sen hymyilevän minulle takaisin. Pelkään kuollakseni, etten voi maksaa niin kaunista elettä takaisin, vaikka tekisin kaikkeni.

Auringon keltaiset säikeet kurottavat köynnöksinä kohti aprikoosin värisiä pilviä ja kun upotan hampaani persikkaan, ne luovat ympärilleen tiheän sädelaakson. Voisin kadota sen hellään huminaan, kerätä kultasiimat sen siimeksestä ja sitoa ne kiinni parvekkeen kaiteeseen, mutta valon tullen jäljelle jää vain minä, persikan kivi ja tyhjä teekuppi. 

Kuvittelen itseni osaksi ilmassa tanssivaa pölyä ja annan itseni ajelehtia pois.

Keittiö on hereillä, kun hyppään alas tutulta pöydältä ja hiivin heittämään persikasta jäljelle jääneen kiven pois. Muiston sen pehmeästä hymystä pidän silti itselläni. Sen minä piilotan kauas pois ja katselen sen kadotettuja sävyjä vain iltaisin, kun kynttilät eivät enää riitä.

Lasken tyhjän kupin lavuaarin laidalle uskotellen itselleni, että olisi typerää pestä se, koska joku kuitenkin joisi siitä vielä tänään. Kuitenkin tiedän, ettei se ole totta. 

Siinä laidalla se istuu yksinään vielä huomennakin, kerran käytettynä.