lasillinen epäolennaisuuksia

Vähintään tähdistä tullut jostain kaukaa valosta, maan päällä ei kulje kaltaisiasi. Ainakin syntyä enkelin joten miksi minuun sä katsoisit? Valtaistuimesi on muualla. Toivosi nostit luokseni asetit palaset paikalleen Itsekkäänä kuiskaan, “Ethän koskaan jätä?” Siipesi uomassa saan taas levätä, äänesi tuo minulle turvan. Siinä minun on lämmin ja hyvä. Mutta näen kyyneleet poskillasi kirkkaat kristallit hiuksissasi. Saan pyyhkiä ne pois, olla hellä, ei tarvitsisi maailman painon levätä sun kämmenillä. Ja tänä yönä sut tuudittaisin uneen hiljaa, ihan hiljaa. Hyveesi jokaisen korvaasi kuiskaisin “Olet sinä tähti, se mikä ihanin” Sillä olemmehan vain kaksi kuolevaista rakkautta vailla mutta toistemme luona.

Lyra oli vaiennut. Yötä valaisevat roihut tanssivat patsaina mustalla taivaalla, kevyenä verhona leijuvat kipinät korvasivat savun alleen jättämän tähtitaivaan. Kiviset kadut olivat maalattu mustaksi katkeralla verellä, mekon raskaat helmat värjäytyivät tummemmaksi jokaisella askeleella. Naisen mustat hiukset liehuivat syntymässä annettuna ennusmerkkinä suuren kaupungin kohtalosta, puhdistettu maa huusi hiljaa yössä. Jäljellä ei ollut enää mitään, kun vahvat kädet painuvat suuriin oviin työntäen ne auki. Vain veri, johon hän jalkansa kasteli, varjostaa hiljaa hänen jokaista liikettään. Runneltu ruumis hänen edessään ei väistänyt, ei tehnyt tietä valloittajalle. Hän ei laskenut päätään, hajotetut luut saisivat murtua vielä kerran hänen jalkojensa alla. Kiveen oli hakattu historiaa, kivet saisivat murentua pois. Uusi historia kaiverrettaisiin peruskallioon tähdille luettavaksi. Valtaistuin huusi tyhjyyttään, raskas viitta sen portailla oli jo viilennyt. Pois he

Mäntyjen rungot venyvät kohti aamussa valkenevaa taivasta, yksikään lintu ei ollut vielä puhjennut laulamaan. Hengitys tiivistyy pehmeäksi höyryksi kirpeään ilmaan, maata koristava sammal löysi kuuraisessa maassa uuden jäisen muotonsa. Auringon lämpö ei kykenisi enää pian sulattamaan niitä ennalleen. Kädet ovat puristuneet ruostuneen varren ympärille, hajotettu terä laahaa raskaana maata. Sydämen rauhaton hakkuu kaikuu tyhjässä metsässä ja lihasten voima vedetään jousen lailla äärimmilleen, jalka nousee raskaana kerran ja sitten uudestaan. Polun pää häämöttää lähellä, helpottunut hymy leviää aamupakkasen puremille huulille tuomaan kantajalleen lämpöä. Kaksi kiveä, luonnossa ajan louhimat, oli pystytettyinä alttariksi piilotetulle aukiolle. Pakanajumalien koto, vanhojen henkien viimeinen sija, viimeinen merkki siitä, mitä oli joskus ollut. Ylistyslaulut olivat saaneet sammua tähtien syttyessä taivaalle. Metsän läpi raahattu terä nostetaan kirkkaalle syystaivaalle nähtäväksi, pää

Kostean mullan tuoksu leijuu vahvana verkkona ilmassa, kesäsateen viileydessä putoilevat pisarat soittavat hiljaa taivaankantta suojaavia vaahteranlehtiä. Polvien ympärille käärityt käsivarret tärisevät, pää painuu raskaana väsyneiden jalkojen väliin. Vankkoina ympärillä nousevat sammalseinämät piilottavat vapisevan hahmon, kuin lämmittääkseen ihoon tarrautuneiden märkien vaatteiden sijasta. Pieni lintu sirkuttaa oksalla yksinäisyyttään, karhea ääni yhtyy heijastamaan sanattomia tunteita. Lastenhuoneesta tuttu runo kuiskataan ilmoille, hajoitetut tunteet värittävät mosaiikkina kristallinkirkkaita hitaasti leviäviä lammikoita. Toinen kenkä hävisi jo aikoja sitten, valkoisen sukan kärki oli värjäytynyt punaiseksi karkeilla kivillä juoksun jälkeen, kylmyyden turruttama iho peittää kivun, mutta veren metallinen tuoksu sekoittuu multaan kauniiksi kudelmaksi. Lintu oli hiljentynyt kuuntelemaan. Surumielisten sanojen kuluneet värit nousevat pilkkaamaan kesän kirkkautta, lastenhuone oli p