Yö

Se on pureskellut kynnet ja kuivina levyinä irtoava iho.
Nuori vaaleanpunainen kudos hengittää vavisten kylmää syysilmaa, tuuli juoksee pitkinä terinä pitkin raastettuja linjoja.
Se on heidän pelkonsa, heidän suurin unelmansa. 
He kuiskivat sitä rukouksissaan iltaisin, mutta huutavat tuskansekaista armahdusta sen kaivautuessa syvemmälle pehmeään lihaan.

Äitini antoi sen lahjaksi, kantoi sitä huolella puolestani kunnes avasin silmäni maailman valoon. Maailma oli julma, mutta niin oli Hänkin, yksikään sijoiltaan irrotettu nikama ei ollut tarpeeksi. Annoin sen sykkiä sormenpäissä ja maalata näkökenttäni punaiseksi, sillä se, joka pyytää Häneltä palvelusta ei voisi enää olla eläin eikä ihminen.
Se poltti keuhkoni seulaksi ja kaiversi nimensä kieleni alle, mutta niellessäni verta olin jo antanut anteeksi. Juostessa ei ehtinyt ajatella kipua, vain lapsen sydäntä, joka lepatti kuin haavoitettu varpunen.

Tulen räjähtäessä musta taivas tummuu entisestään, se tappaa tähdet ja sulkee minut syleilyynsä.
Löysin itseni, kun ihmisyyden rajat piilotettiin pimeään ja roihuava niitty valaisi yön.