Frej

Mäntyjen rungot venyvät kohti aamussa valkenevaa taivasta, yksikään lintu ei ollut vielä puhjennut laulamaan. Hengitys tiivistyy pehmeäksi höyryksi kirpeään ilmaan, maata koristava sammal löysi kuuraisessa maassa uuden jäisen muotonsa. Auringon lämpö ei kykenisi enää pian sulattamaan niitä ennalleen.

Kädet ovat puristuneet ruostuneen varren ympärille, hajotettu terä laahaa raskaana maata. Sydämen rauhaton hakkuu kaikuu tyhjässä metsässä ja lihasten voima vedetään jousen lailla äärimmilleen, jalka nousee raskaana kerran ja sitten uudestaan. Polun pää häämöttää lähellä, helpottunut hymy leviää aamupakkasen puremille huulille tuomaan kantajalleen lämpöä.

Kaksi kiveä, luonnossa ajan louhimat, oli pystytettyinä alttariksi piilotetulle aukiolle. Pakanajumalien koto, vanhojen henkien viimeinen sija, viimeinen merkki siitä, mitä oli joskus ollut. Ylistyslaulut olivat saaneet sammua tähtien syttyessä taivaalle.

Metsän läpi raahattu terä nostetaan kirkkaalle syystaivaalle nähtäväksi, pää painuu hiljaa menneen mahdin edessä.

“Olkaa rauhassa te vanhat, kivien hiljaiset henget. Nimienne voimaa ei ole laskettu tietooni, mutta en turhaan lepoanne keskeyttäisi.

Jokaista jumalaa olen rukouksillani vaivannut, teidän huomaanne lasken viimeisen pyyntöni.

Yöni käytin rajamaiden kentillä, vuodatin verta käsistäni sille karulle maalle. Nostin lahjaksenne kansojenne miekan, kauan on se maannut hiljaisessa maassa. Olkoon se myötäjäiseni.”

Hiljainen hahmo vaipuu, kalpea otsa painuu lepäämään kuuraista kiveä vasten. Nouseva aurinko väritti niiden unohdetut nimet vastaheränneelle taivaalle.

“Suojelluksenne levätköön sisareni yllä, antakaa tähtien valaista hänen öitään, sillä itse en häntä näe. Viekää minut hänen luokseen.”

Kivet olivat hiljaa ja ilmaan laskettiin viimeinen rukous, Frejin ylistyslaulu,

ja kivet kuulivat.

(Saran hahmo)