Gwen

Kostean mullan tuoksu leijuu vahvana verkkona ilmassa, kesäsateen viileydessä putoilevat pisarat soittavat hiljaa taivaankantta suojaavia vaahteranlehtiä. Polvien ympärille käärityt käsivarret tärisevät, pää painuu raskaana väsyneiden jalkojen väliin. Vankkoina ympärillä nousevat sammalseinämät piilottavat vapisevan hahmon, kuin lämmittääkseen ihoon tarrautuneiden märkien vaatteiden sijasta.

Pieni lintu sirkuttaa oksalla yksinäisyyttään, karhea ääni yhtyy heijastamaan sanattomia tunteita. Lastenhuoneesta tuttu runo kuiskataan ilmoille, hajoitetut tunteet värittävät mosaiikkina kristallinkirkkaita hitaasti leviäviä lammikoita. Toinen kenkä hävisi jo aikoja sitten, valkoisen sukan kärki oli värjäytynyt punaiseksi karkeilla kivillä juoksun jälkeen, kylmyyden turruttama iho peittää kivun, mutta veren metallinen tuoksu sekoittuu multaan kauniiksi kudelmaksi. Lintu oli hiljentynyt kuuntelemaan. Surumielisten sanojen kuluneet värit nousevat pilkkaamaan kesän kirkkautta, lastenhuone oli poissa. Mustat hiukset liimautuvat hennolle niskalle, pisarat tarttuvat kyyneliksi pitkille ripsille. Kun voisi juurtua maahan ja unohtaa.

(Venlan hahmo)