Elisabeth

Lyra oli vaiennut. Yötä valaisevat roihut tanssivat patsaina mustalla taivaalla, kevyenä verhona leijuvat kipinät korvasivat savun alleen jättämän tähtitaivaan.

Kiviset kadut olivat maalattu mustaksi katkeralla verellä, mekon raskaat helmat värjäytyivät tummemmaksi jokaisella askeleella.

Naisen mustat hiukset liehuivat syntymässä annettuna ennusmerkkinä suuren kaupungin kohtalosta, puhdistettu maa huusi hiljaa yössä.

Jäljellä ei ollut enää mitään, kun vahvat kädet painuvat suuriin oviin työntäen ne auki.

Vain veri, johon hän jalkansa kasteli, varjostaa hiljaa hänen jokaista liikettään.

Runneltu ruumis hänen edessään ei väistänyt, ei tehnyt tietä valloittajalle. Hän ei laskenut päätään, hajotetut luut saisivat murtua vielä kerran hänen jalkojensa alla.

Kiveen oli hakattu historiaa, kivet saisivat murentua pois. Uusi historia kaiverrettaisiin peruskallioon tähdille luettavaksi.

Valtaistuin huusi tyhjyyttään, raskas viitta sen portailla oli jo viilennyt. Pois heitettäkööt menneet kuninkaat ja langenneet mahdit, nouskoon uusi valta, raivossa ja kostossa ikuiseksi taottu.

Kruunu lankesi painona sileälle otsalle, eikä edes tuhoutuneen kaupungin roihu voittanut poltetta hänen silmissään.

Elisabeth, hänen nimensä karjuttiin kaikuviin metsiin.

Elisabeth, hän oli palannut kotiin.

(Saran hahmo)