Tyhjä (tajunnanvirtaa)

-
Se kalvaa, se kaivaa, se kuopii sisimpäni tyhjäksi. Vain tyhjää, ontot suonet ja säröilevä sydän. Silmien takana soi musiikkia, tahti on laskettavissa, helposti tanssittavissa. Aineettomat värit kimpoilevat kylkiluiteni välissä, sitovat sinne solmujaan, kutovat seinävaatteiksi hylättyyn ruumiseen.

Onko peilissä enää mitään? Ei enää ketään, vai onko tuo minä? Napautan peiliä.
Kumpi on peilikuva?

Kylmenevät raajat ja raameihinsa kuihtuva sydän. Jos kurotan, mihin tarttuisin? Taivas roikkuu matalalla, jos kiipeän jalkakäytävän kiviselle reunalle, ylettäisinkö? Sormien kaikki nivelet, ranne, olkapää, tekisin reiän taivaaseen, repisin sen palasiksi. Teurastaisin sen muille syötäväksi, itse tietenkin kieltäytyisin kohteliaasti.
Kieltäytyisin jos minulla olisi ääni. Oli vain vanhan radion kahinaa, väritöntä ja rakeilevaa. Huudan, huudan uudestaan.

Huudan kunnes jäljellä on vain raadellut äänihuulet ja saumoistaan ratkeava mieli.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kuningattaren ylpeydellä

-
Se kaikki on viimein ohi. Yllemme laskeutunut hiljaisuus on kuitenkin raskas, ilma tuoksuu metallilta ja epätoivolta. Käsivarteni haluaisivat vain luovuttaa, mutta sydämeni vaatii niitä jatkamaan, tätä lastia en saisi pudottaa, tämän särkyneen lastin minä veisin perille asti. Sisälläni vellova raivo on kadonnut. Se kulutti sieluani kuin myrskyävän meren laineet kuluttavat ylvästä kalliota. Edes kallio ei kuitenkaan ole ikuista. Ajan myötä se murenee pois, ajan myötä se saisi luhistua ja meri saisi kuivua. Nyt sen sijalla on tyhjyys, tyhjyys niin pimeä, missä huutoni eivät kaiu kenellekään kuultaviksi. Olen itkenyt mereni tyhjäksi, kyyneleitä ei enää ole.  Jalkani tärisevät uupumuksesta, selkäni pyytää armahdusta. Silti puristan lastiani lähemmäksi, en enää koskaan päästäisi irti. Pehmeä verinen maa viettää allani, mutta en kaadu. Paljastettujen aseitteni kauniiksi hiotut terät uppotuvat kipeästi verestävään ihooni, mutta en armahda itseäni. Sen kipu on onttoa ja annan sen unohtua. Ka
Lue lisää

Elisabeth

-
Lyra oli vaiennut. Yötä valaisevat roihut tanssivat patsaina mustalla taivaalla, kevyenä verhona leijuvat kipinät korvasivat savun alleen jättämän tähtitaivaan. Kiviset kadut olivat maalattu mustaksi katkeralla verellä, mekon raskaat helmat värjäytyivät tummemmaksi jokaisella askeleella. Naisen mustat hiukset liehuivat syntymässä annettuna ennusmerkkinä suuren kaupungin kohtalosta, puhdistettu maa huusi hiljaa yössä. Jäljellä ei ollut enää mitään, kun vahvat kädet painuvat suuriin oviin työntäen ne auki. Vain veri, johon hän jalkansa kasteli, varjostaa hiljaa hänen jokaista liikettään. Runneltu ruumis hänen edessään ei väistänyt, ei tehnyt tietä valloittajalle. Hän ei laskenut päätään, hajotetut luut saisivat murtua vielä kerran hänen jalkojensa alla. Kiveen oli hakattu historiaa, kivet saisivat murentua pois. Uusi historia kaiverrettaisiin peruskallioon tähdille luettavaksi. Valtaistuin huusi tyhjyyttään, raskas viitta sen portailla oli jo viilennyt. Pois he
Lue lisää

Tähtien tytär

-
Vähintään tähdistä tullut jostain kaukaa valosta, maan päällä ei kulje kaltaisiasi. Ainakin syntyä enkelin joten miksi minuun sä katsoisit? Valtaistuimesi on muualla. Toivosi nostit luokseni asetit palaset paikalleen Itsekkäänä kuiskaan, “Ethän koskaan jätä?” Siipesi uomassa saan taas levätä, äänesi tuo minulle turvan. Siinä minun on lämmin ja hyvä. Mutta näen kyyneleet poskillasi kirkkaat kristallit hiuksissasi. Saan pyyhkiä ne pois, olla hellä, ei tarvitsisi maailman painon levätä sun kämmenillä. Ja tänä yönä sut tuudittaisin uneen hiljaa, ihan hiljaa. Hyveesi jokaisen korvaasi kuiskaisin “Olet sinä tähti, se mikä ihanin” Sillä olemmehan vain kaksi kuolevaista rakkautta vailla mutta toistemme luona.
Lue lisää