Yuuna

Keinuvat kirkonkellot säestävät kumisten yksinäisiä askelia kivisellä kappelin lattialla. Kädessä punainen ruusu, kämmenessä kolme pientä reikää niissä kohdissa, joista sen piikit pyrkivät maistamaan miehen lihaa. Ote on tiukka, askeleessa loistaa päättäväisyys, mutta silmät ovat ilmeettömät, kun hän astuu ovesta ulos viimeisenä hautajaissaattueen perässä. Maailman harmaus juoksee sateen sävyttämänä viemäriin, mutta mikään ei kykenisi enää maailmaa puhdistamaan, harmautta riittäisi vielä monelle rankkasateelle pestäväksi. 

Miehen sydämen tilalla hiljaa kaikuva tyhjyys värittää hajanaisia ajatuksia, mustan huopaviitan helmat varjostavat synkkinä keinuen hänen ketteriä liikkeitään.

Vaaleat hiukset jäävät hupun suojaan hänen astuessaan sateeseen, korot uppoavat vettyneeseen nurmikkoon.

Tuntematon suku, tuntemattomia kyyneleitä. Arkussa kasvot, joita hän ei tulisi koskaan näkemään. Pieniä elollisia. On mahdotonta sanoa itkevätkö he maahan laskeuttavaa nuorta naista vai omaa lähenevää kuolemaansa. Sama se olisi, vieköön maa sen, mikä sille kuuluu.

Käsi kohoaa heittämään ruusua arkun valkoiselle kannelle, punainen on ainoa todellinen asia tässä maailmassa. Taivaalta lankeavat pisarat huuhtovat pois katkeran veren, jääköön se elämään tähän maahan. Maahan, jossa kuolema on punainen ja haudatut unohdettuja. Siitä hän löytää aina itsensä, kahlittuna tunteeseen, joka on laimennut vuosia sitten. Eläkööt se muiden kuolevissa kyynelissä.

(Venlan hahmo)